Monday, 26 June 2017

Yhden ja sadan hatun tarinoita

Matkailun tarkoitus on irrottautua arjesta ja saada uusia kokemuksia. Joskus hyvin suunniteltuja ja joskus sattuman tuomia elämyksiä. Eilinen matkapäivämme lukeutui jälkimmäisiin. Joskus ne suunnittelemattomat elämykset ovatkin niitä parhaita.

Mallorcan saarella on toinen toistaan ihanampia rantoja. Matkalla Playa de Formentorille on mielettömän kaunis näköalapaikka, josta näkymät jylhille ympäröiville meren rannoille ovat kerta kaikkiaan huikeat. Pysähdys matkan varrella oli kaikkea muuta kuin suunniteltu, mutta sitäkin antoisampi.

Kuumuus rantapäivän jälkeen löi korville ja hattu päässä oli enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun tukka oli meriveden ja aurinkokäsittelyn jäljiltä kuin takkuinen olkituppo. Tiedätte varmaan tunteen - freessi olo rantapäivän päätteeksi.





Hatulle onkin ollut tällä reissulla tarvetta. Mallorcalla vallitsee poikkeuksellinen kuumuus - päivälämpötilat ovat olleet normaalin kesäkuisen lämpötilan yläpuolella 5-7 astetta, valisti meitä ystävämme Pedro. Mittari kipuaa päivisin noin 35 asteeseen ja kieltämättä käy välillä mielessä, että niistä voisi muutaman asteen lähettää Koto-Suomeen.




Hattuni on ollut niin kovassa käytössä täällä, että uusi on ollut jo koko reissun hakusessa. Täällä valikoimat ovat laajat ja jo 20-30 eurolla löytää ihania hattuja. Tai niin sitä luulisi. Perhe jo tuskailee hattumaniaani. Sitä oikeanlaista uutta ei tahdo löytyä millään. Kriteerit ovat jälleen kovat: pitää istua myös navakassa tuulessa päässä, luonnon materiaalia eikä kiinalaista paperihattua, sopivan muotoinen, kokoinen, värinen. You name it. Ja sata hattua on jo varmaan katsastettu, mutta ehkä se oikea tulee vastaan Palmassa. Wish me luck!


Toinen juttu on sitten se kuinka hatut saa nätisti lentokoneessa takaisin Suomeen. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Toistaiseksi ainakin vanha hattuni saa levätä tuossa majapaikkamme naulakossa. Kunnes taas lähden ulkoiluttamaan sitä.



Tyyli:
Hattu: Madridista, no brand 5€
Toppi: Abercombie
Laukku: LV
Hiukset: aurinko ja merivesi

Sunday, 25 June 2017

300 päivää auringon paistetta

Suomessa sataa kuulemma rakeita ja sadetakki on ollut viime päivinä kovassa käytössä useassa Suomen kolkassa. Vain muutaman tunnin lentomatkan päässä nuo ilmaston oikut unohtuvat kuin tuhka tuuleen. Lähdimme nimittäin monen tuttavamme kehumalle saarelle, Mallorcalle jo tovi sitten. Täällä moni on ihastunut paikalliseen ilmastoon ja jäänyt jopa asumaan. Mallorcalla paistaa kuulemma aurinko 300 päivää vuodessa. Eipä tarvitse kauheasti ihmetellä, että sitruunat kypsyvät polttavan auringon alla. Meille taitaa riittää ihan saarella lomailu, uutta asuinpaikkaa tästä tuskin perheellemme siunaantuu - ainakin jos jälkikasvulta saa luvan kysyä. Kaverit odottavat jo Suomessa kuulemma.

Me majailemme Pohjois-Mallorcalla pikkuruisen Muron kylän liepeillä marokkolaisen Pedron omistamassa talossa. Pedro itse asustelee vakituiseen Palman kaupungissa, mutta oleilee talollaan talvisin. Hän vuokraa silloin tällöin "Fincaansa" (vapaa käännös maatilaansa) Booking.com:in kautta. Ja ihana talo tämä onkin. Kerta kaikkiaan ihastuttava. Helmikanat kaakattavat naapuritontilla, kukko kiekuu omaksi ilokseen ja aidan toisella puolella huojuvat maissipellot odottaen sadon kypsymistä ja joka iltaista katselulaitteiden tuomaa sadetta. Me suomalaiset tuskailemme päivien kuumaa paahdetta ja nautiskelemme iltaisin pehmeistä etelän illoista. Eikä nämä maisemat ja uima-allaskaan ole yhtään hullumpia. Kyllä tässä juhannuksen jos toisenkin voisi viettää.




Suomi raekuuroineen tuntuu jotenkin niin kaukaiselta vaikka Instagramiin ja Facebookkiin tulvivat kuvat siitä muistuttavatkin. Lapsetkin pysyvät kiinni ystävissään hyvin toimivan wi-fin kautta. Minulle riittää tämä ihana talo, hyvä seura, turkoosina hohtava meri ja hyvä ruoka ja viini.


Hyvää juhannusta ihanaiset, nautitaan itse kukin tästä keskikesän juhlasta omalla tavallamme!


Sunday, 4 June 2017

Aina ei voi voittaa

Nyt kun lakkiaiset ja koulujen päättäjäiset ovat monilla takana filosofoin vähän sivu tämän blogin sisustusaiheiden otsikolla "Aina ei voi voittaa". Elämähän on jatkuvaa eteen päin pyrkimistä. Ensin vauvavaiheessa potkitaan selällään ilmaa, jotta päästäisiin jonnekin. Ihan turhaan. Sitten kun opitaan kääntymään vatsalleen aletaan vähitellen puskemaan eteenpäin: ryömitään, kontataan ja kohta jo kävellään. Sitten ollaan kohta kouluputkessa ja elämä vie eteenpäin. 


Helsingin Sanomien kolumni kertoi siitä kuinka vanhempien yksityiset somepäivitykset ovat tulvillaan lasten saamia stipendejä, kunniakirjoja ja riemua unelmien kouluun pääsemistä. Hyvä kolumni, suosittelen. Mutta kirjoittaja sivusi myös sitä, että olisi syytä joskus nostaa myös niitä, jotka eivät saa stipendejä ja kunniamainintoja. Hyvä pointti. Onnekseni voin todeta, että vaikka meillä ei stipendejä kotiin kannettukaan, olivat molemmat koululaiset hoitaneet hommansa vähintäänkin kohtuullisesti. Varsinkin ottaen huomioon tiiviin harrastustahdin ja koulusta poissa vietetyn ajan.


Mutta elämä ei ole lepoa ja eteen päin pyrkiminen ei pääty siihen kun oppivelvollisuus yhdeksännellä luokalla päättyy. Sittenhän se vasta alkaa. Pitäisi päästä haluamaansa lukioon, mutta sekään ei riitä.  Ihan mielellään pitäisi päästä sieltä ulos ja saada se valkolakki. Ja sitten pitäisi päästä opiskelemaan ja sieltä ammattiin valmistavasta koulusta myös ulos. Ja sekään ei riitä. Sillä pelkällä oppiarvolla ei elä. Pitäisi vielä saada työpaikka ja elättää itsensä jne. jne. töissä sitten tulisi pyrkiä (vai tulisiko?) eteenpäin niin pitkälle kuin rahkeet riittää.



Työelämäkään ei ole aina ruusuilla tanssimista. Piirileikkiä vapaista työpaikoista ja pyrkimistä eteenpäin työpaikan sisällä. Näissä kaikissa elämän käännekohdissa voi tulla vastaan tilanteita, joissa ei pääse eteenpäin. Aina ei voi voittaa. Mutta tekeekö se elämästä huonompaa vai vievätkö vaikeudet voittoon? Yritän ainakin itse uskoa jälkimmäiseen. Entä sinä?